European and Abyssinian breeding

FI*Kassilan

FIN*Kassilan on FIFén alaiseen Suomen Kissaliittoon 2004 rekisteröity kasvattajanimi. Kassilan pääpiruna häärin minä, Saara Vahtola, riittävästi päälle 3-kymppinen hullu kissanainen. Ammatiltani olen jostain syystä ajoneuvoasentaja vuosimallia -97, sitä lajia ei pahemmin tullut koskaan harrastettua ja kroonistuneen migreenin takia työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyäni olen aika lailla keskittynyt kissoihin. 

Eläimiä minulla on ollut melkein aina, ihan ensimmäisenä muistan isossa lasipurkissa villisti lisääntyneet miljoonakalat, myöhemmin suunnilleen 8-9-vuotiaasta erinäisiä jyrsijöitä ja -92 saimme vihdoin sen joka lapsen suosikkilemmikin eli koiran. Untu eli Undina, keskikokoinen snautseri, tuli vanhempien tuttavaperheen mukana Virosta. 


Ensimmäisen kissan hankinta oli yhden päivän aikana toteutettu päähänpisto, en kyllä kadu mutta niin ei tietenkään saisi koskaan mitään eläintä hankkia. Musta pikkuriikkinen poika joka sai nimekseen Kassi, pääsi riivaamaan omistajansa öitä ensimmäiseen omaan asuntoon. Kassin tie eurooppalaiseksi oli vähintäänkin huvittava, ja myöhemmin on käynyt mielessä useammankin kerran jonkun asteinen kohtalo. Koiraroduista ja -näyttelyistä olin tietenkin kuullut ja Untun kanssa yritettiin kovasti silloisia lajeja, tokoa ja agilitya harrastaa. Kissoista sitten tiesin tasan persialaisen ja siamilaisen olemassaolon, yhdistystoiminta ja näyttelyt kissojen osalta kuulosti lähinnä utopialta.


Rotukissojen maailmasta ja Eurooppalaisista kuulin ensimmäisen kerran ollessamme Kassin kanssa etsimässä pojalle sopivia valjaita lemmikkieläinliikkeessä. Kyseisen liikkeen myyjä oli itse harrastanut abessinialaisia ja kysyi Kassista ensimmäiseksi onko se eurooppalainen. Tyhmänä ajattelin luonnollisesti että onhan tuo, syntynyt Suomessa joka tietääkseni Eurooppaankin luetaan. Seuraavaksi sain kuulla lisää hepreaa kissani ulkonäön soveltuvuudesta noviisiluokkaan, eli siis Kassi munkiksi? Juups, olihan se jo leikattu eli eunukkina siihen lajiin kovastikin sopiva :D Siitä se sitten lähti, otin selvää rotukissayhdistyksestä tulevista näyttelyistä ja muutaman kuukauden päästä istuin tuoreen ex EUR n!!! -arvostelun saaneen Kassin häkin vieressä Vuosaaressa näyttelyssä miettien koska täältä pääsee pois?


Kassia käväisi kolmekin kasvattajaa samaisessa näyttelyssä katsomassa ja utelemassa pojan pallien tilaa. Nehän oli poistettu jo edellisenä keväänä jotta ulkoilua mökillä voisi harrastaa eettisesti... Seuraavassa näyttelyssä sain päähäni hankkia Kassille kaverin, ajatuksena oli musta eurooppalaistyttö mutta sellaisia ei ollut kellään tarjolla, poikia kylläkin. Näin retrospektiivisesti aika loistava juttu, poikien kautta tuli tutustuttua rotukissakasvatukseen ja genetiikkaan vuosien varrella pikku hiljaa, tuolloin tietoni kissojen fysiikasta mahtui kämmenen selkään.

Joten hain Niinisalosta Pikku-Piun kasvattajalta A-pojat Akrakadabran ja Ahmed Ahneen, molemmat mustia ja komeita. Riiviö eli PR, EC Pikku-Piun Akrakadabra, DVM, on edelleen ihannekissani luonteeltaan ja ulkonäöltään vaikka poistuikin tästä maailmasta pari vuotta sitten. EP, EC Pikku-Piun Ahmed Ahne eli Viski ihastuttaa meitä edelleen, sitkeä ihana mies jossa kiteytyy Eurooppalaisuus parhaimmillaan, terveys ja luonne. Ulkonäkö on aina plussaa mutta kun kissa parhaimmillaan sulostuttaa perheensä elämää sen 20 vuotta, pitää terveyden ja luonteen olla aina kasvatuksessa etusijalla. Ainakin siis omasta mielestäni. 


Kasvattamista en suunnitellut missään vaiheessa, poikien näyttelyttäminen ja myöhemmin jälkikasvun ihailu riitti, kasvattamisessa tuntui olevan liian paljon vastuuta ja sääntöjä. Mutta luonnollisesti tieto lisääntyi kasvattamisestakin kun pojille siunaantui lapsosia ja siitosuroksen omistajankin pitää tietää ja osata hoitaa oma osuutensa sääntöviidakosta.


Kassilan kasvatuksen alkua saa kiittää Riiviön haluttomuudesta astua ensimmäistäkään tyttöä, pahimmillaan poika käyttäytyi kuin kastraattinaaras, ja puraisi tuo jotain tyrkyttäjää peräpäähänkin... Muut kasvattajat olivat jo antaneet Riiviön osalta periksi kun bongasimme Turun näyttelystä kotikissaluokasta täysin mustan leikkaamattoman tyttökissan. Riiviö kun oli sujuvasti yrittänyt astua mustaa veljeään vuosia niin ajattelimme josko tuo erehtyisi innostumaan saman värisestä naaraasta, mustaa tyttöä Riiviölle ei oltu vielä kokeiltu. Kasvattajanimi tuli haettua samoihin aikoihin kun Panthera rekisteröitiin noviisiluokan kautta ja bileet saattoivat alkaa, hitaasti eikä niinkään varmasti. Alkuun Riiviö ei tajunnut jälleen mistään mitään ja kaksi juoksua meni seurustellessa, kolmannella kerralla Riiviö jopa yritti selkään mutta vuosien kuivaharjoittelut veljen kanssa olivat tehneet tehtävänsä, otteet olivat toivottoman väärät. Panthera oli iso tyttö ja kiimaillessaan venytti itseään vielä pidemmäksi joten Riiviön astumisyritykset keskittyivät selkään. Jos jotain pentuetta kissojen kohdalla voi väittää käsin tehdyksi niin tämä oli sitä. Onneksi molemmat partnerit olivat helposti käsiteltävissä eivätkä häiriintyneet kasvattajan hääräämisestä, muuten tätä pentuetta tuskin olisi vieläkään olemassa. Käytännössä usutin Panteran nurkkaan missä tuo ei päässyt enää pidemmälle venyttäytymään, toisella kädellä työnsin Riiviötä selästä alas- ja taaksepäin ja toisella kädellä työnsin Pantheran takajalkoja "sisemmäs". Oman ongelmansa aiheutti vielä Pantheran häntä, koska tyttö ei tajunnut tietystikään siirtää sitä syrjään, onneksi sain sen tungettua Riiviön takajalan ja Pantheran väliin. Mutta niin se vaan onnistui, ihme oli tapahtunut.

Riiviö sai sittemmin ongelmitta useammatkin pennut, pojan piti vaan hoksata jutun juoni :)

Alkuun kasvatusta harrastelin lähinnä fiilispohjalta ja erittäin epäjärjestyksellisesti, tosin alusta asti olin mahdollisuuksien mukaan tarkka sukusiitoksesta ja toisin kuin suurin osa tuoreista kasvattajista, valitsin kuvioksi sen hankalimman eli tiikerin ;) 

Alkuun mahtui myös hankaluuksia, heti ensimmäisessä pentueessa pääsin tutustumaan resessiivisten geenien kiehtovaan maailmaan yhden pitkätukkaisen penskan kera, sittemmin niitä onkin siunaantunut varmasti suhteessa eniten eurooppalaiskasvattajiin verrattuna meille. B-pennun kohtalo oli sitten vielä synkempi, Bäbällä todettiin jo vuoden iässä munuaisten surkastuma ja päästin tytön lepoon kaksivuotiaana. Vaikkei Bäbän munuaisvika ollut mitään tunnettua perinnöllistä kantaa, onnistui se kuitenkin periytymään Bäbän Ville-poikaan joka joutui myöskin sateenkaarisillalle aivan liian varhain päälle kolmevuotiaana. Onneksi sairaus ei periytynyt Bäbän muihin pentuihin eikä ainakaan tähän astiseen jälkikasvuun.


Ensimmäiset vuodet kasvatus keskittyi sijoitustyttöihin, meillä kun oli kotona kollivalta eikä viriilien miekkosten sekaan oikein viitsinyt ottaa tyttöjä kiusaksi. Onneksi suurin osa sijoituksista on sujunut paremmin kuin voisi toivoa, aina ei olla pystytty toimimaan sopimusehtojen mukaisesti mutta molemmilta osapuolilta on löytynyt riittävästi joustavuutta ja aina on löytynyt sopuratkaisu :)

Ensimmäinen "pysyvä" tyttö meille tuli H-pentueesta 2009 jotka kasvoivatkin osaksi meillä, Heinäkuun Heila eli Sintsi, edelleen porukan kiistaton kuningatar vähän liiaksikin... Sittemmin kasvatus onkin hieman räjähtänyt käsiin, pentuja on ollut suunnilleen vuoden ympäri mutta näin eläkeläisenä onneksi niihin ehtii myös keskittymään kunnolla. 

Oops! This site has expired.

If you are the site owner, please renew your premium subscription or contact support.